11 päivää omatoimimatkailua Galápagossaarilla
Tervetuloa Galápagossaarille! Tämä oli heittämällä yksi parhaista matkakohteista ikinä; eläimiä joka puolella (niin maalla kuin meressäkin), upeat rannat, hyvin rakennettu turisti-infra ja luonnon huomiointi. Ihan vaan muutamia mainitakseni. Galápagossaarille pääsee tällä hetkellä vain lentämällä Ecuadorin pääkaupungista Quitosta tai satamakaupunki Guayaquilista. Me matkustettiin Perun puolelta bussilla (voit lukea lisää tästä sekoilusta TÄÄLTÄ) Guayaquiliin, josta lennettiin Galápagokselle.
Galápagossaaret koostuvat yhteensä 234 eri saaresta, mutta valtaosa näistä on vain pieniä luotoja ja kareja. Yli kymmenen neliökilometrin saaria on 13 kappaletta ja tietääkseni vain neljällä on pysyvää asutusta. Nämä neljä saarta ovat Santa Cruz, San Cristóbal, Isla Isabela ja Isla Floreana. Näistä vain kahdella ensimmäisellä on lentokenttä ja sairaala. Kolmen ensimmäisen saaren välillä kulkee pikavene päivittäin kaksi kertaa päivässä, Isla Floreanalle vene menee harvemmin ja se täytyy sopia etukäteen. Moni tekee Floreanalle vain päiväretkiä, mutta me saatiin veneaikataulut sopimaan niin, että päädyttiin lopulta olemaan kolme yötä siellä. Tästä kerron myöhemmin vähän lisää.
Tutustuttiin kahtena ensimmäisenä päivänä Santa Cruzin saareen kävelemällä kaupungilla ja rannoilla. Playa de los Alemanes (suom. saksalaisten ranta) on lähellä saaren keskustaa Puerto Ayoraa ja oli ihan täynnä porukkaa. Paikallinen rouva toivotti meidät leveästi hymyillen tervetulleeksi saarelle uiden hellehattunsa kanssa ja järkyttyi hieman kuullessaan meidän tulevan kylmästä pohjolasta. Tortuga Bay on hieman kauempana noin 40 minuutin kävelymatkan päässä. Se oli aivan upea ranta ja matkalla sai väistellä aurinkoa paistattelevia meri-iguaaneja sekä leikkiviä pelikaaneja. Vierailtiin myös Charles Darwin Research Stationilla, jossa on pieni museo ja opastettuja kierroksia maakilpikonnien suojelu- ja kasvatuskeskukseen.
Viimeisessä kuvassa näkyy Lonesome George, joka on yli 100 -vuotiaana kuollut oman alalajinsa viimeinen galápagoksenjättiläiskilpikonnakoiras. Se löydettiin 70-luvulla ja siirrettiin tänne Charles Darwin Research Station -asemalle. Tarkoituksena oli saada se lisääntymään geeniperimän tallentamiseksi, mutta siinä ei onnistuttu ja lopulta George kuoli vuonna 2012. Georgen ruumis täytettiin New Yorkin luonnontieteellisessä museossa ja kuljetettiin takaisin Santa Cruziin. Kilpikonnaa pidetään viilennetyssä huoneessa asemalla, jotta ruumis pysyisi mahdollisimman hyvässä kunnossa. Yksinäinen George toimii myös muiden sukupuuttoon kuolleiden lajien symbolisena edustajana.
Santa Cruzin jälkeen siirryimme klo 7 pikaveneellä San Cristóbalin saarelle. Veneet saarien välillä lähtevät aina klo 7 tai 14 ja satamassa tulee olla tuntia ennen lähtöä. Matka kestää yleensä 2,5 tuntia, mutta voi olla pidempikin mikäli merenkäynti on voimakasta. Hintaa näillä paateilla on 30 USD per henkilö yhtiöstä riippumatta (paitsi Isla Floreanalle hinta oli kalliimpi). Lisäksi veneeseen mennään ja sieltä tullaan pienellä kumiveneellä; näiden kuskeille kyydistä maksetaan joka kerta dollarin verran (toim.huom. Joelin mukaan kyseessä ei todellakaan ole kumivene, mutta ne on sellaisia pieniä veneitä, jotka pystyy operoimaan ihan rantaan asti). Santa Cruzin saarella on käytössä myös satamavero, joten joka kerta satamaa käytettäessä on maksettava 1 USD. Tämä oli hieman ihmeellistä, sillä satamassa ei ole mitään, ei edes vessoja tai odotustiloja. Lisäksi Isla Isabelalle mentäessä jokainen turisti maksaa 10 USD paikallisveroa, tarina ei kerro miksi. Saarten välillä ei saa kuljettaa joitakin hedelmiä ja laukut tutkitaan joko penkomalla tai pääsaarella läpivalaisulaitteen läpi. En kyllä koskaan huomannut, että tätä suurella intohimolla oltaisiin tehty vaan jopa läpivalaisulaitteen jälkeen ennen poistumistaan eräs matkustaja antoi tarkastajalle mandariinit kassistaan. Yleensä henkilökunta vain selasi puhelintaan tai juoruili läpivalaisulaitteen näytön katsomisen sijaan.
San Cristóbalille saavuttuamme käytiin snorklailemassa Tijeretasissa, joka on noin puolen tunnin kävelymatkan päässä saaren keskustasta. Tämä oli loistava paikka ja nähtiin paljon erilaisia kaloja, merikilpikonnia ja uteliaita merileijonia. Merileijonat ovat suloisia ja uivat taidokkaasti, niitä on ilo katsoa vedessä. Välillä ne uivat hyvin lähelle ja katselevat tarkasti. Merileijonat ovat myös leikkisiä, mikä tekee niistä välillä arvaamattomia. Kuultiin meidän kavereilta, että merileijona oli juuri täällä purrut heidän ystäväänsä kuusi kertaa! Samalla reissulla päästiin ihailemaan auringonlaskua ja rannalla lekottelevia merileijonia. Ne ovat äänekkäitä (ja haisevia) ja niiden menoa on mukava seurata rannalla istuen.
Seuraavana päivänä tehtiin snorklausreissu Kicker Rockille. Paikka oli oikeastaan yksi syy, minkä takia tultiin San Cristóbalille; siellä kun on hyvä mahdollisuus nähdä erilaisia haita. Kicker Rock sijaitsee lähellä San Cristóbalin saarta ja se on nähtävissä rannikolta. Sinne päästäkseen pitää ottaa matkanjärjestäjältä retki, hintaa tällä oli 140 USD per henkilö. Meidän retkellä oli mukana myös sukeltajia snorklaajien lisäksi. Nähtiin valtavasti erilaisia kaloja, lauma vasarapäähaita ja Galápagos -haita. Lisäksi ihailtiin valtavaa sardiiniparvea, jota kierteli lukuisat hait ja merileijonat kaloja saalistaen. Paluumatkalla kävimme vielä snorklailemassa yhden rannan tuntumassa. Retken jälkeen ennen auringonlaskua käytiin ihailemassa rannan merileijonia uudelleen.
Miten Galápagossaaret sitten ovat syntyneet? Saaret sijaitsevat Nazcan mannerlaatan pohjoisosissa ja ne liikkuvat hiljalleen Etelä-Amerikan mannerta kohti noin viiden senttimetrin vuosivauhtia; saaret ovat siis olleet noin 200 kilometriä kauempana mantereesta kuin nykyään. Saaret ovat syntyneet "kuumasta pisteestä", eli paikasta, jossa havaitaan pitkäaikaista tulivuoritoimintaa, joka ei selity mannerlaattojen reunojen keskinäisellä toiminnalla. Piste pysyy paikallaan luoden uusia saaria, kun vanhemmat saaret liikkuvat laatan mukana kohti mannerta. Vanhimmat saaret ovat syntyneet 3-6 miljoonaa vuotta sitten, kun taas nuorimmat saaret ovat alle miljoona vuotta vanhoja.
Mysteeri on edelleen, miten eläimet ovat päässeet aikoinaan saarille 600 kilometrin matkan, sillä ne eivät koskaan ole olleet kiinni mantereessa. Yksi teoria on, että ne ovat käyttäneet merenalaisia vuoria välietappeinaan, sillä ne ovat silloin olleet vielä merenpinnan yläpuolella. Monien matelijoiden ja pienten nisäkkäiden uskotaan puolestaan tulleen saarelle kasvillisuuslauttojen mukana. Myös rannikkokasvien siemenet ovat suolaa kestäviä, joten nekin ovat todennäköisesti tulleet meriteitse. Evoluutiobiologit ovat hyvin kiinnostuneita saarista, sillä saariston olosuhteiden vuoksi niille päätyneet lajit ovat lajiutuneet edelleen. Esimerkiksi saarilla elävä meri-iguaani on ainoa iguaani maailmassa, joka on sopeutunut meriympäristöön ja osaa sukeltaa. Toinen mielenkiintoinen iguaanilaji on vasta löydetty Isabela -saarella sijaitsevalta Wolf -tulivuorelta. Ne ovat vaaleanpunaisia ja niitä elää tiettävästi vain tuolla kyseisellä tulivuorella. Syytä niiden väritykselle ei tiedetä, mutta väri tulee ilmeisesti veren punasoluista. Galápagossaarten suurin uhkatekijä on vieraslajit, sillä saariston eliölajisto on poikkeuksellisen kotoperäistä ja populaatiot pieniä, joten niiden riski hävitä on erityisen suuri.
Tiedettävästi ensimmäiset ihmiset ovat vierailleet saarilla vuonna 1535, kun Panaman piispan alus ajautui sinne matkalla Peruun. Joidenkin lähteiden mukaan myös inkat olisivat vierailleet saarilla jo aikaisemmin, mutta tästä ei ole varmuutta. Saarille kuitenkin annettiin nimeksi Galápagos espanjalaisen kilpikonnia tarkoittavan sanan mukaan. Saarilla vieraili myöhemmin merirosvoja ja valaanpyytäjiä. Valaanpyytäjät romahduttivat alueen kaskelottikannan ja metsästivät ruoaksi myös esimerkiksi kilpikonnia. Kilpikonnia käytettiin ravintona pitkillä merimatkoilla, sillä ne pysyivät hengissä jopa vuoden ilman ruokaa. Yhteensä kilpikonnia tapettiin 1800-luvulla yli 200 000, jolloin ne hävisivät kokonaan joiltakin saarilta. Galápagossaarten esimmäinen dokumetoitu asukas oli irlantilainen merimies, joka jätettiin 1800 -luvun alkupuolella Floreanalle hänen riideltyään kapteeninsa kanssa. Hän asui saarella kaksi vuotta, jonka jälkeen onnistui kaappaamaan aluksen ja purjehtimaan mantereelle.
Saaret kuuluivat aluksi Espanjalle, mutta vuonna 1832 ne siirtyivät Ecuadorille. Myöhemmin saaret saivat maailmanlaajuista huomiota, kun englantilainen luonnontieteilijä Charles Darwin vieraili siellä vuonna 1835. Darwin vietti saarilla aikaa yhteensä viisi viikkoa ja sinä aikana keräsi paljon näytteitä. Hän ei aluksi edes huomannut näytteidensä ainutlaatuisuutta eikä merkinnyt niitä kovin hyvin, mutta Lontoossa toinen luonnontieteilijä huomasi näytteiden erityisyyden.
Saaret ovat pääosin yksittäisten tulivuorien huippuja. Galápagoksen tulivuoret ovat kilpitulivuoria, jotka yleensä purkautuvat rauhallisesti. Vierailimme yhden tulivuoren päällä Isla Isabelalla, jonne matkasimme San Cristóbalin saarelta Santa Cruzin kautta (suoria veneitä näiden saarten välillä ei ole, vaan tulee ottaa aamulautta Santa Cruzin saarelle ja jatkaa sieltä klo 14 iltapäivälautalla eteenpäin). Isabelalla sijaitseva tulivuoren kaldera on maailman toiseksi suurin, suurimmalla vierailimme jo reilu vuosi sitten Tansaniassa. Tälle Sierra Negra -tulivuorelle järjestetään opastettuja retkiä, omatoimisesti alueelle ei saa mennä. Retki alkaa aikaisin aamulla, sillä iltapäivällä auringon paahde ja hohkaavat laavakivet ovat vähän liian kuuma yhdistelmä. Samalla retkellä käydään myös Volcán Chico -alueella, josta viimeisimmät purkaukset ovat tapahtuneet. Mitä mustempaa laavakivi on, sitä tuoreempi purkaus on kyseessä. Alueella näkee hyvin eri-ikäisten laavavirtojen jäljet ja erikokoisia laavatunneleita. Viimeisin purkaus oli itse asiassa vuonna 2018 ja kesti monta kuukautta!
Isla Isabelalla ollessamme käytiin myös kiertelemässä rannikkoa. Vuokrattiin pyörät päiväksi ja käytiin ensin Concha de Perlassa. Sinne johtaa pitkä laituri mangrovemetsän läpi ja perillä pääsee snorklaamaan meren poukamassa. Siellä voi nähdä jopa pingviinejä, mutta ainoa pingviini koko reissulla nähtiin Isla Isabelan satamassa. Tämän jälkeen pyöräiltiin kohti Kyynelten muuria (Muro de las Lágrimas) kauheassa helteessä ja lievään ylämäkeen. Kyseisistä olosuhteista johtuen meinasi pyörä useammin kuin kerran lentää pöpelikköön, mutta onneksi matkalla oli paljon kauniita pysähdyspaikkoja rannoilla, laguuneilla ja näköalapaikoilla. Alueella on myös osittain sortunut laavatunneli aivan valtameren äärellä, joka on täyttynyt suolavedellä. Matkalla on myös jättiläismaakilpikonnien suojelualue ja kilpikonnien lisäksi nähtävillä on paljon muutakin elämää, kuten flamingoja, meri-iguaaneja ja rapuja.
Kyynelten muuri on rakennettu saarella olleiden vankien toimesta vuosien 1946-59 aikana. Isla Isabela toimi silloin avovankilana ja siellä oli noin 250 vankia. Siellä otettiin käyttöön pakkotyö rangaistuskeinona ja vangit laitettiin päivittäin rakentamaan muuria vulkaanisesta kivestä. Olosuhteet olivat rankat; aurinko porotti, kivet kannettiin kaukaa kilometrien päästä, vesi ja ruoka oli vähissä. Muurilla ei ollut kerrassaan mitään funktiota, vaan se rakennetiin keskelle ei mitään. Sitä rakennettaessa kuoli satoja vankeja, joten sitä alettiin kutsua Kyynelten muuriksi vankien kärsimyksen vuoksi.
Isla Isabelalta matkattiin takaisin pääsaari Santa Cruzille ja vietettiin siellä yksi yö, sillä Isla Floreanalle lähtee veneitä vain aamuisin ja etukäteen sovittuina päivinä. Me tosiaan oltiin varattu saarelta majoitus kolmeksi yöksi etukäteen ja sen jälkeen saatiin omistajalta yhteystiedot venetoimistoon aikataulujen tiedustelemiseksi. Aluksi veneitä ei ollut menossa varaaminamme päivinä, mutta onneksi viikkoa ennen varattua ajankohtaa ne saatiin järjestettyä. Hinta taisi olla 40 USD per henkilö per suunta, eli hieman kalliimmat kuin muut venematkat. Isla Floreanalla asuu noin sata henkilöä ja se on vielä hyvin kehittymätön saari turismin suhteen. Saarella on ainoastaan muutama ravintola ja niihin pitää tehdä varaus etukäteen, jotta ravintola tietää hankkia raaka-aineet ateriaa varten. Lisäksi löytyy muutama hyvin pieni kauppa ja pieni leipomon tapainen, niissä on sitä mitä sattuu kulloinkin olemaan tarjolla. Espanjankielen taito on lähes välttämätön, sillä kukaan ei puhu englantia ja pienistä kaupoista ei aina edes tiedä mitä niissä on, ennen kuin kysyy. Tuoretta lihaa ei esimerkiksi ollut ollenkaan meidän aikana tarjolla, vaan vaihtoehtona oli pakastetut kokonaiset kappaleet. Sovittiin kauppatädin kanssa, että hänen miehensä pilkkoisi töistä tultuaan jäisen lihakikkareen pihveiksi, mutta kun mentiin sovitusti myöhemmin paikalle, kauppa olikin kiinni. Seuraavana päivänä saatiin selville, että lihanleikkauslaite oli rikki ja se saataisiin korjattua myöhemmin samana päivänä. Ei kuitenkaan koskaan saatu niitä pihvejä. Toisesta kaupasta löydettiin sitten kokonainen jäinen kana, joka saatiin osittain sulatettua ja tungettua kokonaisena uuniin kattilassa, kun uunivuokaa ei ollut. Kekseliäisyyttä piti kyllä käyttää ruoanlaitossa ja sen suunnittelussa, mutta saatiin kyllä ateriat kolmena päivänä valmistettua.
Meidän vuokraama talo Black Beach House oli aivan rannan tuntumassa ja saatiin sen molemmat huoneet omaan käyttöön, koska muita turisteja ei tuolloin ollut. Ihan talon edustalla avautui meri ja samaisella rannalla oli myös upeaa snorkausta. Meidän aikataulu oli aika tiukka koko Galápagoksen ajan, mutta Isla Floreanalla päästiin rentoutumaan ja sisälle leppoisaan saarielämään. Käveltiin rannikolla ja snorklailtiin päivittäin La Loberialla, joka oli lähellä meidän majataloa. Siellä näkyi aina merikilpikonnia syömässä, paljon erilaisia kaloja ja merileijonia. Viimeisenä päivänä käytiin jättimaakilpikonnien suojelukeskuksessa, joka sijaitsi saaren keskiosissa. Sinne pääsi paikallisella lavataksilla, joita kulki edestakaisin kaksi kertaa päivässä. Kilpikonnakeskuksen lisäksi siellä oli mm. luola, jossa merirosvot ovat aikoineen majailleet (ja mahdollisesti heidän kallioon kirjoittamiaan tekstejä) ja kiveen kaiverretut kasvot.
Isla Floreanalla kulkee mielenkiintoinen tarina saaren ensimmäisistä asukkaista. Vuonna 1929 Friedrich Ritter ja Dore Strauch saapuivat saarelle Berliinistä tarkoituksena asettua sinne asumaan. Muutamaa vuotta myöhemmin vuonna 1932 perässä seurasivat Heinz ja Margret Wittmer Saksasta poikansa Harryn kanssa. Pian tämän jälkeen syntyi Rolf, joka on tiedettävästi ensimmäinen Galápagossaarilla syntynyt henkilö. Möyhemmin samana vuonna saarelle muutti myös itävaltalainen paronitar von Wagner Bosquet yhdessä kahden saksalaisen seuralaisensa Robert Philippsonin ja Rudolph Lorenzin kanssa. Heidän mukanaan muutti myös ecuadorilainen opas Manuel Valdivieso Borja. Paronitar saapui saarelle rakentamaan hotellia ja rikkoi saarella aikaisemmin vallinneen rauhan. Hän kirjoitteli eurooppalaiselle lehdistölle elämästään saarella ja julistautui saaren keisarinnaksi. Aikaisemmin saarelle muuttaneet suuttuivat näistä kirjoituksista eivätkä halunneet olla tekemisissä paronittaren kanssa. Samaan aikaan paronittaren taloudessa asiat menivät huonosti, sillä hän kohteli toisen rakastajansa Philippsonin kanssa Lorenzia huonosti. Lorenz haki turvaa Wittmerien perheen luota ja konflikti vain syveni entisestään. Silti kukaan ei osannut arvata, mitä seuraavaksi tapahtuisi. Vuonna 1934 paronitar ja Philippson katosivat jälkeäkään jättämättä. Margaret Wittmanin mukaan pariskunta oli lähtenyt ohi kulkevalla aluksella kohti Tahitia, mutta sellaisen laivan ei koskaan kirjattu saavuttaneen Galápagossaaria. Dore Strauchin tarina on hyvin erilainen, sillä hän väittää kuulleensa pitkän huudon ja sen jälkeen laskeutuneen hiljaisuuden ennen katoamista eikä ollut huomannut yhtään yöllä kulkenutta laivaa. Tähänkään päivään mennessä kukaan ei tiedä, mitä heille todella tapahtui. Mysteeri tiivistyy vielä, sillä paronittaren toinen rakastaja Lorenz lähti Floreanalta hyvin pian katoamisen jälkeen. Hän yritti päästä takaisin Saksaan ja hyppäsi ohi kulkevaan pieneen veneeseen, joka oli matkalla San Cristóbalille. Hän ja norjalainen merimies eivät kuitenkaan koskaan päässeet määränpäähänsä, sillä kuukausia myöhemmin heidän ruumiinsa löytyivät muumioituneena Marchenan saarelta kaukana San Cristóbalista. Viimeinen käänne tarinaan on se, että pian tämän jälkeen Friedrich Ritter kuoli ruokamyrkytykseen syötyään kanaa. Monet epäilivät kuitenkin, että Dore Strauch oli tahallisesti myrkyttänyt hänet. Strauch palasi tämän jälkeen Saksaan, kirjoitti saaren tapahtumista ja hakeutui möyhemmin hoitoon parantolaan. Floreanan saarelle jäi lopulta vaan siis Wittmanien perhe, joka myöhemmin avasi saarelle hotellin. Hotelli on edelleen olemassa ja heidän jälkeläisensä järjestävät retkiä saarella.
Teorian mukaan Lorenz murhasi paronittaren ja Philippsonin, koska häntä kohdeltiin niin huonosti sekä Wittmanit auttoivat peittämään rikoksen. Vai oliko Strauch jollain tavalla mukana siinä? Miksi Lorenz löydettiin kuolleena Marchena -saarelta niin kaukana lopullisesta määränpäästään? Ja miksi Ritter kuoli niin pian sen jälkeen ja epäilyttävissä olosuhteissa? Totuutta emme todennäköisesti saa koskaan tietää, sillä Margaret Wittman kuoli vuonna 2000 ja oli viimeinen elossa oleva henkilö, jolla olisi ollut mahdollisesti tietoa tapahtuneesta.
Myöhemmin tapahtumista julkaistiin kirja "Satan Came to Eden", joka perustuu Strauchin alkuperäisiin muistelmiin ja jonka on täydentänyt toimittaja Joseph Troise. Vuonna 2013 näistä tapahtumista julkaistiin myös dokumenttielokuva "The Galápagos Affair: Satan Comes to Eden".
Yhteenvetona 11 päivää Galápagossaarilla oli liian vähän aikaa, mutta jäipä nähtävää seuraavaksikin kerraksi. Moni luulee, että Galápagoksella ei voi vierailla omatoimisesti vaan sinne päästäkseen tulee varata omaisuuden maksava luksusristeily. Tämäkin on kyllä varmasti hieno tapa nähdä saaret, mutta ei siis ainoa. Liikkuminen saarten välillä oli helppoa, majoituksia oli runsaasti Booking.comissa ja Airbnb:ssä tarjolla sekä päiväretkiä oli hyvin saatavilla. Itsenäisestikin saaria tutkiessa oli paljon nähtävää ja snorklauspaikkoja löytyi joka puolelta. Me otettiin kaksi ohjattua päiväretkeä reissun aikana, toinen oli Kicker Rock ja toinen vaellus Sierra Negra -tulivuorelle. Majoitukset taidettiin varata noin pari viikkoa ennen saarelle menoa, lennot alle kuukausi etukäteen. Päiväretket varattiin paikan päältä edellisenä päivänä.
Mitä tämä lysti sitten kustansi? Galápagossaaret ovat kalliimpi kohde verrattuna muihin Etelä-Amerikan kohteisiin, mutta sen ei tarvi maksaa omaisuutta. Toki rahaa siellä saa palamaan niin paljon vain kuin haluaa, mutta myös pienemmälläkin budjetilla pärjää. Edestakaiset lennot Guayaquilista Santa Cruzin saarelle (Baltran lentokentälle) maksoivat 370e per henkilö. Yhteensä 11 päivän aikana rahaa paloi 1024,10e per henkilö sisältäen kaiken lentoja lukuunottamatta. Kalliimpia kertaostoksia syntyi mm. Kicker Rock -retkestä, joka maksoi 140 USD per henkilö, mutta myös tuo kierros on laskettu kokonaissummaan. Mistä me sitten säästettiin? Kokkailtiin jonkun verran itse ja käytiin aika usein syömässä 5 USD päivän annos -menu, joita oli tarjolla monessa paikassa. Ei myöskään otettu paljon päiväretkiä, mutta ne eivät kalliita olleet muutenkaan, muutamia kymmeniä dollareita per henkilö, riippuen toki retkestä. Snorkkelit ostettiin Guayaquilista ennen lentoa, joten niitä ei tarvinnut erikseen vuokrata ja maksoivat itsensä kyllä moninkertaisesti takaisin. Ostettiin mantereelta mukaan myös jonkun verran ruokaa ja herkkuja, sillä saaren kaupat ovat melko kalliita (lue: tuplasti tai triplasti verrattuna Ecuadorin mantereelle). Viimeisenä huomiona vielä, että Santa Cruzilla ja San Cristóbalilla (isoimmat saaret) myytiin paljon eri pituisia viime hetken risteilyitä murto-osalla normaalista hinnasta. Tämä voisi siis olla hyvä vaihtoehto, jos risteilylle haluaa ja päivissä on hieman joustovaraa.
Lopuksi vielä sananen säästä. Galapagossaaret ovat aivan päiväntasaajan tuntumassa ja saaria ympäröivä monimutkainen merivirtojen järjestelmä vaikuttaa suuresti ilmastoon, joka voidaan jakaa kahteen eri vuodenaikaan. Kylmän Humboldtin merivirran vaikutuksesta kuivakausi on toukokuulta joulukuulle. Sen aikana lämpötila on viileä ja kosteus tulee sumusta ja tihkusateista. Lämmin Panaman virtaus tuo puolestaan sadekauden saaristoon joulukuulta toukokuulle, jolloin sateet ovat rankempia. Sadekauden aikana lämpötilat ovat korkeammat ja vuorokauden keskilämpötila on noin 26-28 astetta. Kuivan kauden aikana lämpötilat ovat matalammat, ollen keskimäärin alle 24 astetta, mutta voivat laskea jopa 14 asteeseen. Me oltiin Galápagossaarilla kuivan kauden aikaan elokuun lopulla, jolloin lämpötilojen pitäisi olla matalammat. Saarilla tällä hetkellä vallitseva El Niño -ilmiö oli kuitenkin sotkemassa niin valtameren kuin ilmankin normaaleja lämpötiloja ja saatiin hikoilla yli 30 asteen helteissä.
Moni ajattelee, että Galápagossaaret ovat vehreitä ja täynnä trooppista kasvillisuutta. Tämä ei kuitenkaan ihan pidä paikkaansa, sillä suurin osa saarista kuuluu puoliaavikkoiseen kuivakkokasvien vyöhykkeeseen ja vain pieni osa maasta ulottuu ylänköalueelle, jossa kasvaa trooppista kasvillisuutta. Galápagossaarilla esiintyy myös tärkeää mangrovemetsää ja paljon erilaisia kaktuksia.
Mahtavaa jos jaksoit lukea tänne asti! Tässäpä kaikki Galápagokselta, seuraavalla kerralla kirjoitellaan kuulumisia Kolumbiasta :)
Kommentit
Lähetä kommentti