Perun bussivarkaus, viisumiongelmia ja vaellus korkealla Andien vuoristossa

 

Nazcan jälkeen matkattiin Perun pääkaupunkiin Limaan, ja matkalla bussissa pitkäkyntinen vei Samuelin repun ja kameralaukun mennessään. Tästä alkoikin melkoinen rumba, sillä myös passi ja pankkikortti hävisivät samalla. Vierailu Suomen suurlähetystössä sujui hyvin ja tämän jälkeen suunnitelmissa oli vain odotella uuden passin saapumista. Kolmen viikon ja kolmen eri Airbnb -kämpän jälkeen passi oli viimein saapunut Liman suurlähetystöön ja valmiina noudettavaksi. Pieni info tähän väliin: mikäli hukkaat passin Perussa, Liman suurlähetystö tilaa uuden Suomesta hintaan 175 euroa. Viisumista ei kuitenkaan ole mitään takeita, vaan passin saatuasi täytyy vierailla vielä jossain konttorilla ja maksaa VANHALLA passinumerolla uuteen passiin viisumileima elektronisesti Banco de la Nation -pankissa. Käy järkeen, eikö? 

Tämä passinumero-ongelma saatiin kokea karvaasti Perun rajalla myöhemmässä vaiheessa, kun yritimme päästä pois maasta. Otettiin siis bussi Mancora -nimisestä rantakohteesta Ecuadorin Guayaquiliin, me ainoina gringoina kyydissä. Sonja kuumotteli jo etukäteen Samuelin passia ja viisumista mahdollisesti koituvia ongelmia. Pojat olivat luottavaisin mielin ja olettivat, että kaikki menee varmasti hyvin. Valitettavasti tällä kertaa Sonja oli oikeassa ja rajatarkastuksessa virkamiehet vetivät Samuelin sivummalle. Kukaan rajalla ei puhunut sanaakaan englantia ja ymmärrettiin espanjaksi vain se, että viisumia ei ole ja meidän pitäisi lähteä käymään uudelleen Perun puolella Banco de la Nation -pankkikonttorilla maksamassa viisumimaksu uudelleen käyttäen vanhan passin numeroa (Samuel oli aikaisemmin maksanut sen uuden passin numerolla). Tässä vaiheessa meidän bussin virkailija tuli kyselemään, että missä mättää ja milloin päästään lähtemään. Muut bussimatkustajat olivat jo rajan yli päässeet ja odottivat malttamattomina matkan jatkumista. No, ei auttanut kuin sopia, että bussi jatkaa Joel ja kaikki meidän matkatavarat mukanaan läheiselle bussiterminaalille ja Sonja sekä Samuel tulisivat mahdollisimman nopeasti taksilla perässä. Hypättiin sitten kiireen vilkkaan taksin kyytiin (meillä ei ollut dollareita mukana, joten bussikuski maksoi 5 USD taksikuskille matkasta Perun puolelle) ja ajettiin talla pohjassa pankkiin. 

Bussikuski oli neuvotellut kuljettajan kanssa, että tämä ajaisi meidät myöhemmin bussiterminaaliin ja kertoi toimintaohjeita (kaikkea ei ymmärretty puutteellisesta espanjantaidosta johtuen). Taksikuski ei kuitenkaan suostunut odottamaan, vaan lähti takaisin ja jätti meidät kuin nalli kalliolle. Sonja kävi nostamassa automaatista rahaa ja saatiin maksettua maksu uudelleen. Sitten metsästettiin uutta taksia, joka osoittautui astetta vaikeammaksi. Pankin ulkopuolella virkailija osoitteli sisäpihan ulkopuolelle ja käski ottaa sieltä taksin. Kun juostiin virkailijan osoittamaan suuntaan, tuli meitä vastaan toinen taksi, joka sanoi että älkää vaan missään nimessä ottako taksia sieltä ettette joudu ryöstetyiksi. Hän osoitti meidät aivan eri suuntaan ja lähdettiin sitten siihen suuntaan epätietoisena siitä, keneen nyt oikeasti voi luottaa. Saatiin kuin saatiinkin lopulta virallinen taksi, joka ajoi meidät takaisin raja-asemalle. Täällä virkailija kertoi lisäongelmista ja sanoi, että meidän täytyisikin lähteä käymään Liman maahanmuuttovirastossa ja poliisin juttusilla, jonne oli siis yli vuorokauden bussimatka. Tässä vaiheessa kyllä meinasi vähän paniikki iskeä, mutta saatiin selitettyä, että kaikki tarvittavat lomakkeet ollaan jo täytetty sekä virastossa että poliisiasemalla. Tästä virkailija hämmentyi ja sanoi, ettei mitään lomakkeita ollut virallisesti toimitettu järjestelmään ja huokaisi syvään. Alkoi kaiken maailman lomakkeiden täyttelyrumba ja järjestelmä säännöllisesti herjasi kaikelle mahdolliselle, eikä eteenpäin päässyt ennen kuin viallisesti täytetty kohta oli saatu korjattua. Täytyy tässä vaiheessa vielä mainita, että meillä ei ollut mitään yhteyttä Joeliin tai bussifirmaan, sillä kenelläkään ei ollut toimivaa nettiä, ei myöskään raja-asemalla. Viimein oli viimeinenkin lomake täytettynä ja sitten vain odoteltiin. Virkailija kertoi, että lomakkeiden hyväksymisessä menee yleensä 24 tuntia, ja kun huomasi meidän venähtäneet naamat, totesi että tällä kertaa ei tarvitse niin kauan odottaa. Viimein Samuel sai Perun exit-leiman ja Ecuadorin entry -leiman passiin ja hypättiin taksiin. Toivottiin vain, että rajan lähellä ei ole kovin montaa bussiterminaalia, sillä meillä ei ollut hajuakaan minne oltiin menossa ja alkuperäinen taksikuski oli meidät jo hylännyt.

Terminaaliin päästyämme taksikuskin kanssa tuli erimielisyyksiä hinnasta ja annettuamme kaikki rahat hänelle, ei hän siltikään siihen tyytynyt vaan uhkasi soittaa poliisin. Päästiin kuitenkin ulos taksista ja terminaaliin vain huomataksemme, että bussi oli jo lähtenyt. Bussifirman virkailija totesi kyselyihimme vain, että ei tiedä onko meidän laukut tai Joel bussin kyydissä. Hän suostui kuitenkin lopulta soittamaan bussikuskille, joka vahvisti, että laukut ovat kyydissä, mutta Joelin olinpaikka oli vielä mysteeri. Saatiin vanhoja lippuja vastaan uudet seuraavaan bussiin, joka lähtisi 45 minuutin kuluttua ja kestäisi neljä tuntia. Meillä ei ollut rahaa, ei vettä, ei ruokaa, ei laukkuja eikä nettiä ja ulkona oli jumalattoman kuuma. Kylä oli hyvin pieni ja vaikutti epämääräiseltä, mutta lähdettiin metsästämään automaattia. Viimein löydettiin yksi, joka suostui sylkemään sisuksistaan 85 USD. Löydettiin ennen nääntymistä vielä yksi ainoa kahvila, joka tarjosi wifi-yhteyden, jotta saatiin kontakti Joeliin. Hän oli saanut onneksi nettiä bussissa vieressä istuvalta ecuadorilaispariskunnalta ja oli lähettänyt meille viestin, että oli bussissa tavaroiden kanssa ja odottaisi meitä perillä. Pariskunnan mukaan bussiterminaali ei ollut kuitenkaan turvallinen ja saatiin nopeasti sovittua, että hän raahaisi pariskunnan avulla kaikki rinkat Uberiin ja suoraan Airbnb -kämppäämme. Helpotuksesta huokaisten käytiin ostamassa vettä ja vähän evästä bussimatkalle ja hypättiin uuden bussin kyytiin. Lopulta, kun kaikki oltiin taas koossa, Joel tuumasi, että oli kaikin keinoin yrittänyt pidätellä bussikuskia saaden tämän raivostumaan ja yrittänyt jäädä pois kyydistä. Tämä ei onneksi ollut onnistunut :D 

Mitä tästä opimme? Pessimisti ei pety ja Peru on hyvin byrokraattinen maa -jälkimmäisen vahvisti myös Suomen ulkoministeriö! Ja tiedättekö mitä tapahtui sille viidelle dollarille, jonka bussikuski meille ystävällisesti lainasi? Edellä mainittu ihana ecuadorilaispariskunta maksoi sen kuskille, vaikka Joel ei voinut maksaa sitä mitenkään takaisin. He olivat myös tarjonneet Joelille ruokaa ja olleet henkisenä tukena Google -translatorin avulla. Sekä tietysti auttaneet kaikki rinkat ja kassit Joelin kanssa Uberin kyytiin. Tämä on ehkä yksi niistä syistä, minkä takia matkustaminen on hienoa; matkustaessa tapaa uusia ihmisiä, jotka ovat valmiita auttamaan ja olemaan ystävällisiä ventovieraille ilman taka-ajatuksia.

Palataan nyt kuitenkin ajassa hieman taaksepäin, sillä vierailimme Perussa Liman jälkeen Huaraz -nimisessä kaupungissa yli 3000 metrin korkeudessa. Itse kaupunki on hyvin vaatimaton ja tyylillisesti samanlainen kuin muutkin Andien alueella: kuiva, hiekkainen, kylmä öisin, polttavan kuuma päivisin eikä vihreää missään. Rakennukset vaikuttavat viimeistelemättömiltä, rapistuneilta ja osa jopa asumiskelvottomilta. Kuitenkin rähjäisemmänkin rakennuksen nurkalla roikkuu pyykkiä kuivumassa ja patoja, vateja sekä muita elämisen merkkejä lojuu pihamaalla tai kattotasanteilla siellä sun täällä. Postauksen ylin kuva on muuten Huarazista, taustalla näkyy Cordillera Blanca -vuorijono.

Pääasiassa turismi Huarazin alueella keskittyy luontoon ja vaeltamiseen. Tämän takia mekin paikkaan saavuimme ja päätettiin ensimmäisen päivän korkeuteen sopeutumisen jälkeen vaeltaa alueen varmaankin yksi tunnetuimmista päivävaelluksista laguunille, joka sijaitsee 4600 metrin korkeudessa. Tämä oli aika rohkea päätös, sillä vaikka olemme aikaisemmin olleet hyvinkin korkeissa paikoissa (tähän mennessä korkein on ollut Chilessä sijaitseva tulivuori 5600m korkeudessa), olimme edeltävästi olleet kolme viikkoa merenpinnan tasolla Limassa. Tämä merenpinnan tasolla vietetty aika käytännössä katsoen nollaa aina pelin ja sopeutuminen korkeisiin ilmanaloihin täytyy aloittaa alusta. Nämäkin ovat yksilöllisiä asioita, sillä toiset saavat herkemmin oireita kuin toiset fyysisestä kunnosta riippumatta. Joelilla ei esimerkiksi ole ollut vaikeuksia korkeissa paikoissa ja suorituskyky pysyy koko ajan hyvänä, mutta Sonja ja Samuel ovat taistelleet vuoristotaudin oireita ja suorituskyvyn laskua vastaan paljon enemmän. Mukana kulkeneen happisaturaatiomittarin mukaan korkealla veren happipitoisuus on laskenut ajoittain jopa 70% pintaan, kun normaali lukema merenpinnan tasolla on karkeasti yleistäen yli 95%. 

Huonosta korkeuteen sopeutumisesta johtuen vaellus laguunille oli rankka, kuten arvata saattaa. Kyllä harmitti, kun paikallinen eläkeläinen otti vaelluksen jälkeen vielä juoksuaskelia bussin vieressä, kun itse raahautui viimeisillä voimillaan bussiin eikä jalka enää noussut portaalle. Maisemat joka tapauksessa olivat aivan uskomattomia ja laguuni yllä roikkuvine jäätiköineen oli upea. Ei kyllä silti tehdä ihan heti uudestaan, hehe!