Santa Cruzin trooppinen kaupunki ja vierailu Amborón kansallispuistossa

 

Sucresta siis matkasimme Joelin kanssa Santa Cruziin, joka on yksi Bolivian suurimmista kaupungeista yli 1,3 miljoonan väkiluvullaan. Kaupungin nimi merkitsee 'vuoriston pyhää ristiä' ja se on noin 400 metriä merenpinnan yläpuolella, joten päästiin lähemmäksi merenpintaa kuin yli kuukauteen. Ihanaa, kun ei hengästyttänyt ylämäkeen kävellessä tai portaita kavutessa -korkeammalla sai haukkoa henkeä huulet sinisenä. Kaupungin ilmasto oli myös mukavaa vaihtelua Andien jäätäville öille ja pakottavalle viimalle; se kuuluu subtrooppiseen alueeseen ilman keskilämmön ollessa noin 24 astetta. Meidän tuurilla kaupunkiin oli kuitenkin juuri edellisenä päivänä saapunut kylmä ilmamassa Argentiinan pampalta, joten päivien lämpötilat jäivät normaalia matalammiksi. Tämä viileä tuuli on nimeltään surazo, mutta se ei onneksi ollut mitään verrattuna vuoristo-olosuhteisiin. Vierailtiin myös kaupungissa ollessamme kasvitieteellisessä puutarhassa, joka oli hieman päässyt jo rapistumaan. Osa reiteistä oli suljettu, mutta nähtiin kyllä kaikenlaisia kasveja ja apinoitakin. Laiskiaisia tuolla olisi ollut mahdollista myös tavata, mutta meillä ei käynyt tuuri sen suhteen. Alla kuvia kasvitieteellisestä puutarhasta, Santa Cruzin kaupungista ja katedraalista sekä parista ravintolasta, joissa käytiin.

Santa Cruzista on myös hyvät rautatieyhteydet Argentiinaan ja Brasiliaan sekä siellä sijaitsee Bolivian suurimpiin lentokenttiin kuuluva Viru Virun -lentoasema. Kaupungissa on runsaasti kolonialistista arkkitehtuuria, kuten 1500-luvulta oleva katedraali ja useita jesuiittalähetystöjä. Tallusteltiin kaupungissa pari päivää etsien matkanjärjestäjää, joka järjestäisi matkoja läheiseen Amborón kansallispuistoon. Tämä osoittautui yllättävän haasteelliseksi, sillä koronan aikana moni yhtiö meni nurin eivätkä ne ole enää auenneet. Samalla meille selvisi, ettei kansallispuiston sisälle päässyt ilman erityislupaa ja kyseisiä lupia myönnetään lähinnä vain tutkijoille. Kansallispuiston ympärillä on kuitenkin suojeltua aluetta, jonne pääsi pariksi päiväksi vierailemaan. Löydettiin viimein matkanjärjestäjä ja pääsimme matkaan aikamoisen säätämisen jälkeen. Jouduttiin mm. vielä yhdeksän jälkeen lähtöä edeltävänä iltana käydä toimistolla keskustelemassa puhelimitse (kuinkas muutenkaan kuin espanjaksi) matkanjärjestäjän ruokavastaavan kanssa. Gluteeniton ruokavalio on muutenkin ollut välillä haastava Etelä-Amerikassa, sillä tarjoilijat eivät aina tiedä mitä annokset sisältävät ja jo termi gluteeniton saa aikaan hämmästyneitä katseita. Toimiston henkilökunta ei myöskään puhunut sanaakaan englantia, joten matkan sisältökin oli meille osittain pimennossa. Saimme sentään englanninkielisen oppaan, mutta selvisi tosiaan myöhemmin että se olikin vain ensimmäiseksi päiväksi.

Lähtöaamuna auto hajosi, jolla meidän piti päästä Amboróon, mutta onneksi tuntia myöhemmin pääsimme jatkamaan matkaa. Jotain vikaa autossa silti edelleen oli, mutta päästiin sillä puistoon ja takaisinkin vielä. Ensimmäisenä päivänä laskeuduimme vuoren seinämää alas vesiputouksen vieressä noin 90 metriä valjaiden ja köysien avulla (tämä oli yksi aktiviteeteistä, joista meillä ei ollut hajuakaan etukäteen). Jalat olivat kuin spagettia sulasta kauhusta. Elämän pisimpien minuuttien jälkeen pulahdettiin vielä uimaan vesiputouksen alla. Keli oli aika kolea, mutta kyllähän suomalainen nyt uida pystyy oli keli mikä hyvänsä... Nähtiin tuona päivänä vielä lisää vesiputouksia ja ylitettiin joki useaan kertaan kahlaten. Illallinen syötiin paikallisen perheen luona ja majoituimme teltassa appelsiini-, mandariini- ja pomelopuiden ympäröimänä. Pihalla oli paljon kanoja, jotka yöksi lensivät sitruspuihin. He eivät kovin kiltisti siellä yötään viettäneet vaan tunnin välein kiljuivat ja räpiköivät herättäen meidät. Aamuyöllä alkoi sataa vettä ja kuivamassa olleet vaatteet kastuivat uudelleen.

Aamulla lähdimme vesisateessa kahlaamaan jokea pitkin alueelle, jossa paikalliset käyvät yleensä uimassa. Joessa olevia luonnon uima-altaita oli useita ja paikka oli kaunis. Osittain sinne oli saatu rakennettua polku, mutta se ei ollut vielä valmis. Koko seuraavan päivän meillä oli siis espanjankielinen opas, joka ei puhunut yhtään englantia. Alueella ei ollut nettiyhteyttä, joten olimme täysin Sonjan espanjantaidon varassa. Yllättävää kyllä selvittiin ja ymmärrettiin kaikki tarpeellinen. Kokemus oli hyvin autenttinen, mutta harmittamaan jäi, ettei kansallispuiston alueelle tosiaan saanut mennä.

Meidän tarkoituksena oli kaupunkiin palattuamme mennä yöbussilla Villa Tunariin (kyllä, täällä on todellakin sen niminen paikka), mutta tie sinne oli poikki. Toki bussifirman edustajat vetkuttelivat tiedon antamista ja odoteltiin epätietoisina pari tuntia. Sama bussi oli kuitenkin menossa Cochabambaan, joten vaihdoimme suunnitelmia lennossa ja lähdimme suoraan sinne. Villa Tunari on siis pieni kylä Amazonin sademetsän kupeessa, mutta se jääköön ensi kertaan ;)