TOP 3: Mikä Uudessa-Seelannissa ärsyttää?

Rimutaka Crossing Lookout

Rimutaka Hill: Kuvassa kiemurtelee State Highway 2 

Uusi-Seelanti - tuo kaukainen ja kaunis maa. Varmasti moni haaveilee lyhyestä tai pidemmästäkin reissusta Uuden-Seelannin upeissa maisemissa. Maa on länsimaalaistunut englantilaisten myötä ja tarjoaa siis turvallisen sekä miellyttävän ympäristön matkaajalle. Mutta kuinkas ollakaan; ennakkoluulot ropisivat kolisten viemäriin, kun saavuimme sateiseen ja kylmään Aucklandiin keskellä talvea. Miksi? Alle listattiin muutamia asioita, jotka on usein meidän keskusteluissa nousseet esille (etenkin talviaikaan). 

1. RAKENNUKSET

Uuden-Seelannin talot ovat saaneet innoituksensa englantilaisesta rakennuskulttuurista - ja toisesta maailmansodasta. Ikkunat ovat yksinkertaiset, seinät tehty pahvista ja lattiat valloittaa kokolattiamatto. Lämpöeristykset todennäköisesti jätetään pois laskelmista kustannuksien säästämiseksi (täällähän kaikki on kallista). Sadevedet laskevat sujuvasti ikkunan kautta seinän väliin, homeongelma ratkeaa uudella maalipinnalla ja haju poistetaan ilmanraikastimilla. Ilmanvaihto hoituu ikkunat avaamalla ja kosteus lähtee kesällä. Tavallisella perheellä ei ole varaa lämmittää talojaan talven kylminä kuukausina vaan sisällä eletään takit päällä, peiton alle livautetaan iltaisin kuumavesipullo ja ikkunoista pyyhitään aamulla tiivistynyt vesihöyry rätillä pois. Eihän tällaisia taloja kyllä ole järkeäkään lämmittää, kun lämpö karkaa parissa tunnissa harakoille. Suomalaisena oli kyllä järkyttävää havaita ihmisten asuvan näin alkeellisissa taloissa Uudessa-Seelannissa. Suomessa suurin osa tämän maan talokannasta olisi saanut asumiskiellon kylkiäisinä purkutuomion. Olemme jutelleet ihmisten kanssa paikallisesta rakennuskulttuurista ja jokainen on ollut hyvin tyytymätön tilanteeseen. Heidän lauseissaan toistuvat samat asiat: raha ja hallitus. Varakkaat henkilöt voivat rakentaa tai ostaa hyvän, eristetyn ja lämpimän talon, mutta suurimmalla osalla ei siihen ole varaa. Moni syyttää myös hallitusta ja heidän haluttomuuttaan tarttua kyseiseen ongelmaan. Sonjan työkaveri esimerkiksi kertoi lastensa sairastelevan paljon ja sanoi lasten hengitystieongelmien olevan täällä yleisiä juurikin huonojen talojen vuoksi. Vapaaehtoispaikassa Joelin korjatessa rikkinäistä ikkunalautaa, hän huomasi sadeveden valuneen seinän väliin ja pyysi talon omistajaa katsomaan. Vastauksena tuli kymmenen syytä miksei asiaa kannata tarkistaa ja asian mahdollisen korjauksen sijasta hän totesi, että aikoo kuitenkin myydä talon niin ei haittaa. Lisäksi hänen mielestään Joel oli liian hidas korjatessaan ikkunalautaa ja syytti Joelia työkalujen hukkaamisesta (jotka omistaja itse oli sählätessään hukannut). Emme kyllä tiedä onko tälläinen välinpitämättömyys ja muiden syyttely kovin uusiseelantilaista vai onko meidän kohdallemme vain sattunut heitä muutama liikaa. Ota ja tiedä, mutta ärsyttää kuitenkin.

Meidän asunnon kylpyhuoneen ikkunan karmeissa kasvaa sammalta

Lähikuvaa sammalesta ja yksinkertaisesta liukuikkunasta, joka laitetaan kiinni naulalla

Iki-ihana kokolattiamatto (not)

2. KAIKKI ON KALLISTA JA **SKAA

Rahoilleen ei täällä saa vastinetta, ei ollenkaan. Jo aloitettu teema jatkukoon, sillä emme arvanneet kuinka paljon edellä mainittu homeinen, kylmä ja kostea talo voi maksaa. Huhhuh. Vuokratasot näissä homeisissa, kylmissä ja kosteissa luukuissa korreloivat talojen hinnan kanssa; meidän koirankopin kokoinen huone jaetulla keittiöllä ja pesutiloilla maksaa 250 dollaria viikossa. VIIKOSSA. Ja se on vielä suhteellisen edullinen hinta tästä koirankopista. Tuhannella dollarilla kuussa saisi Suomesta kivan kaksion kokonaan itselleen. Onneksi meillä on ihanat kämppikset, joten vuokranmaksun koittaessa hiuksiaan ei tee mieli repiä kokonaan irti päästä.

Meidän koirankoppi: kokolattiamatto, punkka ja tuoli. Muuta ei sitten mahdukaan.

Meidän makuuhuoneen ikkunassa toimii sama naulasysteemi kuin vessassa & lievää sammal/homekasvustoa havaittavissa

Meidän olohuoneen upea aita-näkymä ja lisää kokolattiamattoa

Terveellisen ruoan ja pikaruoan hintaero on myös naurettava; kymmenellä dollarilla saat kaksi pitsaa Dominos-pizzeriasta tai kilon tomaattia. Myönnettäköön, hyvinkin kärjistetty esimerkki, mutta pointti varmasti tulee selväksi. Etenkin talviaikaan vihannekset ja hedelmät ovat olleet todella kalliita, joten terveellisesti syöminen voi muodostua haasteelliseksi. Kesäaikaan ja sesonkina hinta kuitenkin tippuu huomattavasti sekä valinnanvaraa löytyy. Ruoan hinta on usein keskusteluissa noussut esille ja moni minimipalkalla kitkutteleva kiwi (uusiseelantilainen) pitää ruoan hintaa kalliina. Perheistä puhumattakaan. Lusikoi siinä sitten perunasoppaa takki päällä kylmässä ja homeisessa talossa. Pelastusarmeija tekee täällä kyllä hyvää työtä, sillä se auttaa köyhiä perheitä tavaralahjoituksin sekä muun muassa vuokraamalla testamenttien myötä saamiaan asuntoja edullisesti. Sonjan työkaveri esimerkiksi sai vuokrattua viisihenkisen perheensä kanssa Pelastusarmeijan asunnon, jonka vuokra muodostuu 25%:sta perheen palkasta. Tämä on selkeästi markkinahintaa edullisempi, eikä kalliissa maassa saa vuokrattua asuntoa muuten tuolla hinnalla.

Uuden-Seelannin kallis hintataso tuli myös karvaasti tutuksi, kun automme ei mennyt katsastuksesta läpi. Yksityinen katsastaja keksi monia syitä hylätä automme ja kertoili hintoja korjauksista aiheutuvista kustannuksista. Hikikarpaloiden valuessa otsalla aloimme miettiä, mitä ihmettä teemme seuraavaksi. Katsastaja olisi tietenkin halunnut korjauksien tehtävän hänen liikkeessään, mutta onneksi Joel mainitsi asiasta työpaikallaan ja mekaanikko-kollega vilkaisi autoa. Työkaveri lupasi tehdä tarvittavat korjaukset autoon 100 dollarilla ja hän viettikin monta pitkää iltaa automme parissa manaten katsastajaa. Katsastaja paljastui epäammatilliseksi ja oli hylännyt automme perusteettomasti (kuluneita palloniveliä lukuunottamatta). Vastoinkäymiset eivät vielä olleet ohitse, sillä uusintakäynnillä katsastusmies ei vieläkään antanut leimaa autoomme vaan halusi leiman ja allekirjoituksen mekaanikon kirjoittamaan raporttiin siitä huolimatta, että hän soitti mekaanikolle ja varmisti kaiken olevan tehty. Lisäksi hän mainitsi yhdestä kolhusta, jonka mekaanikko joutui vielä vasaralla hakkaamaan suoraksi seuraavana päivänä. Monien turhautumisten ja hiusten repimisten jälkeen vihdoin ja viimein saimme Warrant Of Fitness-leiman autoomme. Melkoinen episodi ja voimmekin nyt kokemuksen syvällä rintaäänellä kehoittaa valitsemaan valtion katsastuskonttorin, sillä he hoitavat vain katsastuksen eivätkä korjauspuolta. Mekaanikko kertoi tämän olevan kaikista luotettavin vaihtoehto katsastukselle. Kilpailua alalla silti on runsaasti, joten voit aina kokeilla viedä autosi toiseen katsastusliikkeeseen, sillä on hyvin mahdollista, että saat leiman toisesta liikkeestä ilman mitään korjauksia. Joudut tosin maksamaan uuden katsastusmaksun, joka on 50 NZD kerta.

Meidän campervan eli Töötti

Luottopeli, jota katsastusmies rahanhimoissaan ei arvostanut

Kuten edellä mainittiinkin, auton remontti voi tulla yllättävän kalliksi ja siihen voi upota iso osa matkakassasta. Toinen huomion arvoinen seikka on matkavakuutus. Sairastumisen yllättäessä ei sairaalaan noin vain mennä, sillä hinnat ovat hurjia. Kaakkois-Aasiassa voit astella läheisimmälle klinikalle ja saada apua vaivaasi muutamalla kympillä, mutta täällä hinnat liikkuvat sadoissa ja tuhansissa dollareissa. Matkavakuutuksen tärkeyttä ei voi siis liikaa korostaa, sillä koskaan ei tiedä milloin sairastuu. Meillä on (valitettavasti) omakohtaista kokemusta Uudessa-Seelannissa sairastumisesta ja terveydenhuollon hintatasosta, josta varmasti kerromme toisessa postauksessa enemmän. Sanottakoon nyt toistaiseksi meidän tapauksesta, että 1000 dollaria ei ole pieni summa. 

3. LIIKENNE

Tämä kolmas ja viimeinen kohta ei kuumenna tunteita yhtä runsaasti kuin nuo kaksi edellistä, mutta tästäkin löytyy muutama sananen. Liikenne on todella ruuhkaista etenkin suurissa kaupungeissa, kuten Aucklandissa ja Wellingtonissa. Kummastakin kaupungista on todella vaikeaa löytää parkkipaikkoja etenkin isolla campervanilla ja löydetyt paikat keskustassa ovat aina tyyriitä. Moni katu on myös yksisuuntainen, joten kerran käännyttyäsi väärin voit joutua kiertämään hyvän tovin päästäksesi samalle kadulle, josta alunperin käännyit väärään suuntaan. Ruuhkaisuus ja uusi kaupunki on hermoja raastava kombinaatio, joka johtaa kohdallamme usein huutoon ja turhautumiseen. Sonja yrittää antaa ohjeita Google Mapsista ja Joel ajaa minne sattuu. Kumpikaan ei tietenkään ohjannut tai ajanut väärin. Tähän väliin tositarina Aucklandista: Olimme juuri ostaneet campervanin ja molempien pankkikorteilta oli nostorajat tulleet täyteen siltä päivältä eikä rajojen muuttaminen nettipankissa jostain syystä päivittynyt. Meillä ei ollut käteistä kuin euroja, Suomen pankkitililtä ei voinut nostaa rahaa ja uudella Uuden-Seelannin pankkitilillä ei ollut vielä rahaa (raha ei ollut vielä siirtynyt TransferWisen tililtä uudelle tilille). Ajoimme Aucklandin keskustassa ensimmäistä kertaa pahaan ruuhka-aikaan ja auton tankki ammotti tyhjyyttään. Euroilla ei tankkia voi täyttää ja meidän piti ajaa sinä päivänä pohjoiseen monien satojen kilometrien päähän. Meillä ei ollut hajuakaan mitä tehdä, tyhjiä parkkipaikkoja ei ollut missään mihin olisi voinut pysähtyä miettimään ja ratkaisuksi muodostui nähtävimmin molemminpuolinen huutaminen. Vihdoin ja viimein huudon sekä itkun seasta bongasimme parkkipaikan, johon pysäytimme kaaran. Puhelimessa oli sen verran dataa jäljellä, että pystyimme googlaamaan lähimmän rahanvaihtopisteen, joka oli auki sunnuntaina (tietenkin oli sunnuntai, jolloin kaikki paikat ovat todennäköisimmin kiinni). Sonja marssi sinne eurot kourassa (ja aurinkolasit päässä kaiken rääkymisen jälkeen) sillä aikaa, kun Joel päivysti autossa valmiina siirtymään (meillä ei ollut paikallista valuuttaa edes kolikoina, joilla olisimme voineet maksaa pysäköintimaksun). Löysimme vielä suhteellisen läheltä bensa-aseman ja pääsimme kuin pääsimmekin samana iltana Kerikeriin. Tosin perillä kävi ilmi, että vapaaehtoispaikkamme hosti oli lukenut viestimme väärin ja meidän piti viettää yö campervanissa Kerikerin leirintäalueella. Melkoinen hoppu turhan takia. No näitä sattuu, etenkin matkustellessa. 

Aucklandin kriisistä siirrymme sujuvasti liikenneteemaa jatkaaksemme Lower Huttiin, Wellingtoniin. Lower Hutt on kaupunki pääkaupunki Wellingtonin kupeessa. Asumme Lower Hutissa tällä hetkellä ja paikallinen liikennekulttuuri on tullut hieman tutummaksi. Paikallisen liikenteen akilleen kantapää on liikenneympyrä. Ympyrän tarkoituksenahan on sulavoittaa liikennettä, mutta täällä se toimii liikenteen tukkona. Ympyrään saavuttaessa kaikki pysähtyvät ja odottavat jonkun ajavan ensin. Ympyrään eteen pysähdytään, vaikka pitkän matkan päästä näkisi, ettei ketään ole mailla eikä halmeilla. Kun sitten joku uskaltaa ajaa ensin, sille aletaan tööttäillä, sillä hänhän juuri törkeästi meni ohitse eikä antanut tilaa seuraavan liittymän odottavalle autolle, jolla ei ollut alunperinkään mitään aikomusta liikkua rakkaasta liittymästään mihinkään. Liikenneympyrät ovat täällä melkein pahempia ruuhkan aiheuttajia kuin liikennevalot. Muuten liikenne on ilmiselvästi Uudessa-Seelannissa aika aggressiivista, sillä liikenneonnettomuuksia (myös kuolemaan johtavia) on paljon. Rattiraivo on jokapäiväinen näky ja tööttiä painetaan hyvinkin herkästi. Eihän tämä kyllä vielä ole mitään verrattuna esimerkiksi Ugandan tai Kaakkois-Aasian ajokulttuuriin. Yksi huomionarvoinen seikka on myös jalankulkijoiden huomointi. Wellingtonissa jalankulkijat on huomioitu hyvin ja kaupungissa onkin helpompi liikkua jalan kuin autolla. Toista tilanne on Lower Hutissa; suojateitä ei ole missään ja vilkkaita katuja on hyvin vaikea ylittää, sillä autoilijat eivät huomioi jalankulkijoita mitenkään. Mikäli suojatie jostain kuitenkin löytyy, pysähdytään sen eteen vaikka jarrut pohjassa. Suojatien edessä siis pysähdytään satavarmasti, mutta vilkkaassa liikenteessä ei anneta yhtään tilaa, vaikka jalankulkija yrittää ylittää tietä eikä suojatietä ole missään kilometrien säteellä. Päinvastoin, yritetään jalankulkijoiden elämästä tehdä mahdollisimman hankalaa ja ajetaan päälle tai vähintäänkin tööttäillään kiihkeästi. 

Maaseudulla liikenneympyrän sijasta liikenteen tukkii lampaat

Maaseudun teillä on rauhallista

No niin, nyt on valitukset valitettu ja olo helpottunut kuten asiaan kuuluu. Emme halua haukkua Uutta-Seelantia, mutta jotkut kokemuksemme ovat vain olleet negatiivisia, koti-ikävä on vaivannut ja kulttuurishokki puskenut päälle. Onhan tässä kohta jo kymmenen kuukautta matkusteltukin. Negatiivisista kokemuksista huolimatta olemme kokeneet moninkertaisesti upeita juttuja ja tavanneet todella ystävällisiä ihmisiä. Tasapaino säilyy, kun arkeen mahtuu hyviä ja ei-niin-hyviä juttuja. Toivottavasti tämä postaus ei säikyttänyt ketään Uuteen-Seelantiin matkustavaa, vaan toimisi ennemminkin positiivisena asiana; mitä kannattaa ottaa huomioon ja miten valmistautua Uudessa-Seelannissa elämiseen. Toisaalta kokemukset ovat niin yksilöllisiä jokaisen kohdalla, että joku toinen henkilö kokee saman asian aivan eri tavalla. Myöskin asuminen ja lomareissu Uudessa-Seelannissa voivat poiketa hyvinkin paljon toisistaan. Jokainen kuitenkin itse muodostaa mielipiteensä ja se voi muuttua paljonkin kokemusten myötä. Uusi-Seelanti on monilta osin paratiisi ja upea maa, emmekä  kadu yhtään tänne muuttamistamme. Tullaan varmasti blogissa jakamaan niitä monia upeita kokemuksia, mitä matkallamme Uudessa-Seelannissa olemme kokeneet. Siihen saakka, kiitos kun jaksoit lukea!