 |
| Cape Reingan majakka |
 |
| Cape Reingan majakka |
 |
| Cape Reingan majakan edustalla pääsee ihailemaan kahden valtavan meren kohtaamista |
 |
| Tasmaninmeren aallot lyövät rantaan majakan vasemmalla puolella |
 |
| Tasmaninmeri ja Tyynimeri kohtaavat |
 |
| Cape Reinga marks the separation of the Tasman Sea from the Pacific Ocean. For Maori, these turbulent waters are where the male sea meets the female sea. The whirlpools represent the coming together of male and female - and the creation of life. |
 |
| Etäällä näkyy muinainen selviytyjäpuu |
Kerikerin jäädessä taakse otimme suunnaksemme Cape Reingan - Uuden Seelannin pohjoisimman pisteen. Lähteminen tuntui hyvältä ja olo oli kevyt; takaraivossa hieman kolkutteli epävarmuus tulevasta, mutta siitä huolimatta oli hyvä olla. Suunnitelmanamme oli ajaa ensin pohjoiseen Cape Reingaan ja siitä kääntää Töötin keula kohti etelää ja suunnata kohti pääkaupunki Wellingtonia. Cape Reinga osoittautui kauniiksi paikaksi; majakka seisoi jylhässä yksinäisyydessään kalliolla kahden valtameren kohdatessa pauhaten jyrkänteen alapuolella. Paikka on myös merkityksellinen maoreille, Uuden-Seelannin alkuperäisasukkaille. Vierailumme aikana paikalla ei ollut lähes ketään vaikka olimme kuulleet paikan olevan suosittu, mutta se saattoi johtua myöhäisen iltapäivän ajankohdasta. Muutama vierailija näytti jäävän odottelemaan auringonlaskua (joka on varmasti upea näin uniikissa paikassa), mutta meillä oli kiire jatkamaan matkaa, sillä edessä oli vielä leiriytymispaikan etsimistä.
 |
| Auringonlasku valtavilla hiekkadyyneillä |
 |
| Matka jatkuu... |
 |
| Töötti jäi häkeltyneenä jättimäisten dyynien varjoon |
Kuten yllä olevista kuvista näkeekin, päädyimme Cape Reingan jälkeen ihastelemaan lähistöllä olevia valtavia hiekkadyynejä auringon laskiessa. Otimme riskin pysähtyä vielä auringonlaskun aikaan vaikka leiriytymispaikasta ei ollut vielä tietoakaan ja niiden etsiminen pimeässä on haasteellisempaa kuin päivänvalossa. Pysähdys osoittautui oikeaksi ratkaisuksi ja pääsimme kiipeämään suurimmille hiekkadyyneille, joita olemme koskaan nähneet. Dyynit jatkuivat loputtomiin; uuden dyynin takana odotti aina uusi dyyni ja tuntui, kuin olisi ollut vaeltamassa aavikolla eikä suinkaan Uudessa-Seelannissa. Dyynien kokoa on kuvista vaikea hahmottaa, mutta sanottakoon vielä: ne olivat V-A-L-T-A-V-I-A. Monta hiekanjyvää rikkaampina (etenkin kengissä) lähdimme jatkamaan matkaa ja harmittelimme mielessämme ettemme tällä kertaa kerenneet kokeilemaan hiekkadyyneillä surffausta. Se on ilmeisen suosittua täällä; tien vieressä näkyi kylttejä surffauslautojen vuokrauksesta ja olimme kuulleet sen olevan huippua. Ensi kertaan siis (näitä tulee matkustellessa ihan liikaa)!
 |
Postikorttimaisemia
|
 |
Tyypillistä maisemaa matkan varrelta
|
 |
| Välillä ajaessa pääsee ihastelemaan myös merta ja jokia tien varrelta |
 |
| Omaperen näköalapaikka ja Waimamaku Coastal Trackin lähtöpiste |
 |
| Omaperen näköalapaikka |
 |
| Omaperen näköalapaikka |
 |
| Omaperen näköalapaikka |
Etelää kohti ajaessamme päädyimme poikkeamaan päätieltä ja lähdimme seuraamaan tietä 12, joka oli hitaampi vaihtoehto, mutta aivan meren tuntumassa. WikiCampsista löytyy runsaasti tekemistä ja nähtävää tämän tien varrella. Pysähtelimme tiuhaan ja yksi näistä pysähdyksistä oli Omaperen näköalapaikka, josta avautuvat kauniit maisemat Tasmaninmerelle.
 |
| Vierailu Hobittilassa |
 |
| Hobittila |
 |
| Hobittikolo |
 |
| Hobittila |
 |
| Tälläinen kyltti voisi löytyä meidänkin ovenpielestä |
 |
| Sepän työpaja |
 |
| Vihreä Lohikäärme näkyy lammen takana ja taustalla lampaita silmänkantamattomiin |
 |
| Hobittilan mylly |
 |
| Oluella takkatulen ääressä Vihreässä Lohikäärmeessä |
Taru Sormusten Herrasta-faneina meidän roadtrippiimme oli sisällyttävä vierailu Hobittilassa. Vietimme edellisen yön läheisen järven rannalla olevalla leirintäalueella ja aamulla lähdimme hyvissä ajoin ajelemaan kohti Hobbittonia. Emme varanneet lippuja etukäteen, vaikka kyseessä oli viikonloppu vaan taktiikkanamme oli saapua paikalle ajoissa aamupäivällä ennen suurimpia turistilaumoja. Parkkipaikka oli saapuessamme lähes tyhjä, mutta paikalla oli jo bussilasteittain aasialaisia turisteja. Saimme ostettua liput kymmenen minuutin päästä alkavaan kierrokseen, joten pelkomme tuntien odottelusta ei onneksi käynyt toteen. Tästä käy kiittäminen todennäköisesti aamupäivän ajankohtaa ja Uuden-Seelannin talvea, joten suurimmat turistimassat eivät vielä ole maahan saapuneet. Opaskierros kesti vajaa pari tuntia ja sisälsi käynnin Vihreässä Lohikäärmeessä sekä vierailun alueella sijaitsevassa lahjatavarapuodissa. Toinen lahjatavarapuoti sijaitsi saapumisalueella ja siellä pystyi vierailemaan ajan kanssa ennen tai jälkeen opastetun kierroksen. Itse kierros oli mielenkiintoinen, sillä se sisälsi paljon tietoa tapahtumista kulissien takaa ja tietenkin Hobittilan pienien yksityiskohtien ihastelua. Opimme muun muassa sen, että Bilbon hobittikolon päällä kasvava puu on Taru Sormusten Herrasta-trilogiaa varten ollut elävä, siihen muualta tuotu, mutta Hobitti-elokuvia varten puu on jouduttu poistamaan ja tilalle on rakennettu keinotekoinen pienempi puu - sijoittuuhan Hobitti kronologisessa järjestyksessä aikaan ennen LOTRia, jolloin puukin on ollut pienempi. Puun lehdet kiinnitettiin käsin yksitellen puuhun, mutta ohjaajan mielestä lehtien sävy oli väärä, joten ne irrotettiin, uudelleenvärjättiin ja taas kiinnitettiin yksitellen takaisin puuhun. Muistaaksemme elokuvan kuvaukset myöhästyivät tämän takia pari päivää eikä elokuvassa loppujen lopuksi edes näytetty puuta kuin pienen hetken ajan. Toinen mieleen jäänyt kohta oli LOTRin viimeisen elokuvan lopussa ollut kohtaus, jossa Sam näkee perheensä ja oven takaa juoksee tyttö halaamaan isäänsä. Kohtauksessa juossut tyttö on oikeasti näyttelijän tytär ja he näkevät toisensa ensimmäistä kertaa neljään kuukauteen. Elokuvien kuvaamisen viimeisinä päivinä näyttelijän perhe lentää Uuteen-Seelantiin ja saapuu kuvauspaikalle, jossa ohjaaja kutsuu näyttelijän tyttären Samin keltaisen hobitinkolon oven taakse ja näyttelijän lähtestyessä kuvausryhmän kanssa kertoo tytölle isän odottavan oven takana. On monta kohtausta elokuvissa, joita ei kyllä jatkossa katso enää samalla tavalla tämän vierailun jälkeen. Valitettavasti itse hobittikoloissa ei pääse vierailemaan, sillä niitä ei ole rakennettu ovea pidemmälle.
Lipun hintahan oli törkeä 84 dollaria per henkilö, mutta kun etukäteen päätimme tulla vierailemaan täällä hinnasta huolimatta, niin sitä osasi odottaa. Hobbittonia muuten ympäröi postikorttimaiset vihreät kukkulat, joiden rinteillä tuhannet valkoiset pörröiset lampaat laiduntavat. Elokuviin palataksemme, niitähän on kuvattu ympäri Uutta-Seelantia pääosin pohjoissaarella, joten ainakin WikiCampsista löytyy paljon elokuvan kuvauspaikkoja, joilla olemme ohi ajaessamme käyneet. Useasti elokuvaa ja kuvauspaikkaa on vaikea yhdistää (tälläinen oli esimerksi Rivendell), mutta joskus paikka on helppo tunnistaa, kuten kohtauspaikka, jossa Klonkku syö kalaa vesiputouksen alla sijaitsevassa lammikossa Frodon kumppaneineen vaaniessa sitä elokuvassa Kaksi Tornia. Meillä on myös koko trilogia kirjana mukana reissussa, jota on ollut mukava täällä Uudessa-Seelannissa lueskella.
 |
| Huka Falls |
 |
| Leirintäalue Taupo-järven rannalla - taustalla näkyvät lumihuippuiset tulivuoret Tongariro-kansallispuistosta |
 |
| Tongariro National Park |
 |
| LOTR-kuvauspaikka, jossa Klonkku pyydystää kalaa elokuvassa Kaksi Tornia |
 |
| Tongariro National Park |
 |
| LOTR-kuvauspaikka kuvassa vasemmalla; täällä kuvattiin kohtaus, jossa Isildur saa sormuksen Sauronilta |
Taupo-järvelle saavuttuamme nähtiin ensimmäiset pilkahdukset etäällä siintävistä lumihuippuisista tulivuorista ja otimme suunnan kohti niitä. Tätä ennen kävimme pulahtamassa luonnon kuumissa lähteissä Taupossa ja taimenmuseossa Turangissa - tarttuipa mukaan paikallisesta kalastusliikkeestä myös uusi perhovapa ja muuta tarpeellista. Turangista on enää lyhyt matka Tongariron kansallispuistoon; eteenpäin ajaessa vuoret kohoavat koko ajan korkeammalle ja korkeammalle. Kuuluisaa Tongariro Alpine Crossing-vaellusta ei ilman asianmukaisia varusteita ja kokemusta talviaikaan pääse noin vain vaeltamaan, joten vaellus täytyy jättää seuraavaan kertaan sekä parempaan ajankohtaan. Töötillä päristelimme kuitenkin ylös vuoren rinnettä hitaasti, mutta varmasti kohti laskettelukeskusta ja samalla tsekkailimme Taru Sormusten Herrasta-trilogian kuvauspaikkoja; Tongariron kansallispuiston alueella on kuvattu etenkin Mordorin maisemia ja onhan yksi vuorista itse Tuomiovuori.
Tuomiovuoren jäädessä taakse suuntasimme Wellingtoniin; ensimmäisellä Uuden-Seelannin roadtripillä ajoimme siis koko pohjoissaaren päästä päähän. Wellington oli kohteenamme siksi, että siellä odotti työhaastattelu. Varmuutta työpaikasta ei vielä siinä vaiheessa ollut, mutta onneksi vaivannäkö palkittiin ja työt sai aloittaa heti. Tällä hetkellä siis asustellaan Wellingtonin viereisessä kaupungissa Lower Huttissa ja molemmilla on työpaikka täällä. Arki rullaa samaan tapaan kuin Suomessakin ja kevään merkit ovat jo ilmassa -vihdoinkin!
Kommentit
Lähetä kommentti